Olipa kerran äitienpäivä

Olen laiminlyönyt pahemman kerran sinut blogini. Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja puran jo vähän kaukaisenkin tapahtuman. Sen vaikutus tosin tuntuu edelleen. Kaavat eivät ole siis muuttuneet.

Äitini pyysi meidän perhettä äitienpäivänä tulemaan vasta vähän myöhemmin, vain kahville. Hän ei jaksa laittaa mitään hienoja ruokia kuulemma. Asumme samalla kylällä, mutta meitä ei ole pakollisen joulun lisäksi nykyisin kutsuttu enää ollenkaan syömään, kuten ennen oli tapana. Olen tästä ollut erittäin pahoillani, koska tiedän siskojen käyvän erittäin usein syömässä. Eipä itselläni väliä, mutta luulisi isoäidin kutsuvat joskus ainoita lapsenlapsiaan ruokapöytäänkin.

Meidän perhe kävi sitten "ulkona" syömässä ja mietiskeltiin, että koskiko nyt vain meitä tämä erikoiskutsu ja muut ovat siellä syömässä. Ajattelin kyllä, että ei kait nyt sentään. Eihän kukaan niin voi tehdä! Ei, paitsi narskuttelija.

Toinen sisko oli jo lähtenyt kokonaan pois. Otinkin esille, että miten nämä tilaisuudet ovat nykyisin aina näin, että ollaan eri aikaan. Tähän tietysti löytyi kootut selitykset, ontuvat sellaiset. Toinenkin oli jo avokkinsa kanssa lähdössä, eikä kahvitus koskenut heitä ollenkaan. Siinä kohtaa tuli päin pläsiä, että veikkaukset osuivat ilmeisesti oikeaan. Siskon avokki sitten mokasi ja kiitteli siinä lähteissänsä sapuskoista taas kerran :-)

Eli summa summarum; olimme saaneet äitienpäiväksi erilaiset kutsut. Myöhemmin selvisi syykin, miksei meitä voi kutsua syömään. Olemme tottuneet niin hienoihin ruokiin, ettei meitä kehtaa kutsua esimerkiksi makaronilaatikkoa syömään. Voi äiti, kävisit joskus katsomassa, mitä meillä milloinkin 6-henkinen perhe syö!

Mieli teki lähteä samantien kotiin, kun tämä kuvio selvisi. Sinnitellen kuitenkin jäimme, ja...

Otin sitten puheeksi, että meidän täytyisi kokoontua asioiden äärelle, kun on paljon sovittavia asioita isän kuoleman jälkeen. AUTS. Taikasanat. Pitäisi kokoontua KESKUSTELEMAAN. Tästä äitini veti hysteriakohtauksen päälle. Aivan tyhjästä. Hermostuin siitä, että hän heitti näin pienestä hysterian päälle ja yritin takertua hänen heittoihin, vittuiluihin ym. Ensimmäistä kertaa. Pysäytin, mitä tarkoitat tällä.. Vikatikki. Hänen hysteriansa kasvoi ja miehenikin jo hermostui tälle älyvapaalle tilanteelle. Korotti ensimmäistä kertaa anopin kuulleen ääntänsä. Äiti soitti hysteerisenä hetki sitten lähteneelle siskolle: "Tule äkkiä takaisin, noi kiusaa...!" Hän kuulosti siltä kuin oltaisiin istuttu päällä ja annettu turpaan. Tällainen show siitä, että totesin tarpeen kokoontumiselle. VOI ELÄMÄ!

Tämäpä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sisko soitetaan systeerisenä kotiin. Siinä puhelua kuunnellessa ajattelin, että tämä ei ole todellista, nyt olen siinä paikassa, missä isäni niin monet kerrat joutui haukkomaan henkeään ja sinnittelemään. Sisko soitettiin useasti kotiin, kun "oli joku tilanne päällä". Arvelen niiden olleen yhtä vakavia kuin tämä. Sillä saatiin kuitenkin uhriasemaa vahvistettua ja tähän siskot uskovat. Suuri sääli.

Tälläkin kertaa sisko tuli, raivon vallassa: " NYT ULOS TÄÄLTÄ TALOSTA!" Meillä paikalla vielä 4- ja 2-vuotiaat lapset, joista toinen hänen kummilapsensa. Suuri suru ja loukkaus.

Minä jatkoin keskustelun kuitenkin päästyä käyntiin sitä samaa linjaa, että en vain niele heittoja. Pysäytin, kyselin; mitä tarkoitat, kenelle kohdistat? Syvälle upottiin. En minä saa niin tehdä. Minä kuuntelen, olen kiltti tyttö. Otan vastaan kaiken, mitä tulee.

Lopputulos? Äiti uhkaili itsemurhalla. Useaan otteeseen, eri tavoin. Mieleni teki sanoa: "Lupaat vaan." Näin se meni nuoruudessanikin. Pienemmässäkin ristiriitatilanteessa, kun hän ei pystynyt keskustelemaan, käsittelemään asioita, olemaan vanhempi, alkoi koiranputkiheitot ja parempi-olisi-mennä-rekan-alle-uhkailut.

Tämän nähtyään ja kuultuaan on mieheni ihmetellyt sinnikkyyttäni. Miten olen näin tolpillani? En ole tähän päivään mennessä ulkopuolisia apuja tarvinnut. Kieltämättä hiukan itseäkin pelottaa, miten pitkään tätä taakkaa jaksaa kantaa.

Surullista tässä on se, että olen menettänyt siskotkin äitini vuoksi. Siskot eivät pysty uskomaan ja näkemään äidin sairautta. He ovat sitä mieltä, että äiti pärjää niin hyvin töissä, ystävien kanssa jne. Ei hänellä voi olla narsismia. Minä olen se paha ihminen, joka yrittää kääntää heitä äitiä vastaan. Olen yrittänyt vain avata heidän silmiään ja saada heitä uskomaan, näkemään totuuden. Heillä on vain oma totuus ja minun ikävät kokemukseni eivät heihin vaikuta. "Elämä ei ole ruusuilla tanssimista", kuten toinen siskoista totesi.

Kuten tapoihin kuuluu, äitienpäivän jälkeen ei ole ollut kanssakäymistä kuin pakolliset näkemiset sukulaistilaisuuksissa pariin otteeseen. Minua hän loukkasi ahneusvihjailuillaan niin paljon, että tein päätöksen. Minä en mene käymään. En enää taivu siihen samaan kuvioon; ollaan kuin mitään ei olisi ollutkaan. Äitienpäivänä sanoin hänelle, että minusta tuntuu pahalta, jos äitini pitää minua ahneena täysin ilman perusteita. Jos otan puheeksi, että asioista pitäisi puhua, niin hänen ajatuksissaan se tarkoittaa, että olen nyt sitten haluamassa sitä ja tätä. Olen perintöjen kimpussa. Olen ilmaissut haluni tehdä jako. Syy tähän ei ole ahneus, vaan yhteistyökyvyttömyys. On vaikea omistaa yhdessä asioita, joissa pitäisi tehdä päätöksiä ja töitä.

Mutta miten narsisti pärjäisi, jollei sillä olisi joku, johon purkaa kaikki paha olonsa, etsiä syitä...

Valitettavasti teen nyt tämän hankalammaksi, koska en aio olla tekemisissä. Minun pisteeni tuli vastaan.

Pikaraportti mökötyskauden päättymisestä

Ei sopinut tuohon edelliseen kirjoitukseen, niin omanaan lyhyesti..

Äitini mökötyskausi siis alkoi reilu kaksi viikkoa sitten, kun siskojen ja tädin kanssa olimme käyneet kiivasta keskustelua. En kylläkään itse ollut kovin kiivaana, mutta siskot kyllä.

Sitä en tiedä, miksi tästä mökötys alkoi... Minkä version oli äiti kuullut, kun totuus oli se, että siskot todella törkeästi hyökkäsivät tädin kimppuun.

Tasan kaksi viikkoa myöhemmin tuo mökötyskausi päättyi. Viime sunnuntaiaamuna hän tuli ovellemme. Ilmoitti ensimmäiseksi, ettei ole kuollut. Siitä puuttui enää pieni lisuke; valitettavasti. Sitä hän todennäköisesti tarkoitti, mikäli äitini tunnen.

Asiana oli saada minulta allekirjoitus erääseen kuolinpesäpaperiin. Sen saatuaan hän lähti. Loukkaantuneella äänensävyllä mainitsi, että voisimme heilläkin käydä.

Pientä heittoa siitä, miten hän oli jo kuusi tuntia ollut hereillä ja ajatteli, että kai sitä vähitellen muutkin ihmiset ovat.. Olin yökkärissä ja juuri noussut, kello oli puoli kymmenen.

Eilen sitten tuli jo aivan-kuin-mitään-ei-olisi-ollutkaan-tekstiviesti. Hän oli ollut reissussa ja taas menossa, työreissuja.. Kehotti minua vilkaisemaan yhtä hautakivisivustoa.

Laitoin ystävällisesti viestin, että minun mielestäni he kolme saavat tehdä valinnan. Olen saanut kuulla olevani niin dominoiva, ettei muilla ole oikeutta mielipiteeseen. Haluan antaa heille siis mahdollisuuden mielipiteeseen ja valintaan. Ja olimme samoilla linjoilla kiven suhteen, kun niitä joskus katselimme...

Olen lähes 100% varma, että minulta vielä tarvitaan hyväksyntä. Äitini ei osaa tehdä päätöstä ilman viimeistä sanaani, vaikka hänellä on siihen täysi oikeus. Näin nämä asiat ovat aina menneet ja minä olen se paska, joka dominoi.

Viestin jälkeen hän heti soittikin ja ajattelinkin jo, että hänkö ottaa heti asian käsittelyyn..

Ja höpsis. Asia oli ihan muu, eikä sanallakaan tuosta aiheesta.

Nyt hän ei kuitenkaan voi enää mököttää, koska on asioita, joita pitää hoitaa.. Asioita, joista hän ei selviä, vaikka kuolinpesän hoitaja onkin. Aikoo kiikutella paperit tänne, jotta minä saan katsoa ja hoitaa. Tai oikeastaan viimeisin viesti oli, että jos voisin käydä hakemassa tiskipöydältä, kun hän on kuitenkin töissä myöhään. Näin. Lapset kipeinä ja mies matkoilla.

Mutta nappula on nyt otettu taas käyttöön, kun tarvitaan. Auta armias, jos menen pullikoimaan. Harvoin niin teenkään. En jaksa. Olen kiltti.

Edesmenneestä isästäni muutama ajatus

Isäni kuolemasta tulee ihan näinä päivinä puoli vuotta. Tunteet ovat myllertäneet, kuten ne myllersivät jo edeltäneet kolme vuotta. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että lievää epätodellisuutta on ilmassa edelleenkin, kun asioiden äärelle ehtii pysähtyä.

Isäni oli minulle ennen kriisivuosia hyvin etäinen. 19-vuotiaana kotoa lähtiessäni emme olleet kunnolla oikein edes keskusteluväleissä. Asiat olivat aina kulkeneet äidin kautta ja isä oli kotona vain otus, paskaläjä. Oli aina pois ja kävi vieraissa (?). Näiden syytösten pohjalta minäkin varmasti olin oman suhteeni isään luonut. Omalla tavallani kuitenkin kunnioitin häntä, mutta mikä se tapa oli siinä vaiheessa, sitä en oikein enää osaa sanoiksi pukea.. Kai se oli sitä opittua kunnioittamista hyväpalkkaisuudesta esimerkiksi. Hyvin ristiriitaista toisaalta. Hienoa, että tienaa hyvin, mutta kotoa poissa oleminen taas pahasta.

Isä kulki hyvin pitkälti äidin talutusnuorassa ja siksi varmaan suhteet tyttäreen (en voi puhua monikossa, koska siskojeni kokemukset ovat kuulemma hyvin erilaisia) jäivät etäisiksi. Äidin pillien mukaan mentiin ja äidin kautta menivät viestit suuntaan&toiseen.

Vähitellen minäkin itsenäistyin ja aloin kasvaa ulos äidin "ikeestä". Mitä enemmän irtauduin, sitä enemmän löysin itsestäni arvostusta isää kohtaan. Toisaalta myös säälintunteita, koska tiesin, millaista on elää äidin kanssa. Isäni oli aina yliherkkä ihminen ja joutui sitä pitkälti peittelemään tunnekylmän ihmisen vierellä. Hän ylläpiti myös omalta osaltaan kulissia mm. omien vanhempiensa vuoksi. Perhe näytti ulospäin lähes täydelliseltä. Taloudellisesti hyvin toimeentuleva (sitä se ei ollut minun lapsuusvuosinani vielä) ja kolme tervettä lasta sekä ulkopuolisten silmin hyvin toimiva parisuhde.

Kupla, jossa isäni eli ja joka sitten poksahti...

Tässä kohtaa on pakko muutamalla sanalla avata munan ja kanan problematiikkaa...

Kumpi oli ensin: isän alkoholismi vai äidin "ei-narsismi"? Ja onko sillä mitään merkitystä, onko näillä yhteyttä...

Oma näkemykseni kuitenkin on, että äidin heikkous on ollut ensin. Isäni ei ollut alkoholisti minun asuessani kotona, mutta minä olen saanut kyllä osakseni äidin kohtelua jo hyvin pienestä pitäen. Eräs kananlihat nostattava kokemus on suunnilleen ajoilta, kun olin ehkä 4-5v. Leikin normaalia jumppaleikkiä sohvan toisessa päässä ja äitini istui toisessa päässä. Nostelin koipia ja keinuttelin tai jotain vastaavaa.. Äitini tökkäsi minua kovakouraisesti alapäähän. Niiltä ajoilta, ehkä vähän myöhemmin, on isälläni kokemusta siitä, miltä tuntuu saada lasimaljakko päin pläsiä.

Äiti ei koskaan jaksanut kuunnella isän asioita, vaan käänsi jutut aina itseensä. Tätä samaa hän tekee nykyisin minun kanssani.. Isällä ei ollut kumppania, jonka kanssa olisi voinut jakaa ilot ja surut. Ilot ehkä vielä, varsinkin pinnalliset sellaiset, mutta surujen kanssa tuli olla yksin. Tästä esimerkki, kun äiti oli hyökännyt isovanhempien entiselle asunnolle, jossa sisko ja isä olivat juttelemassa. Isä silloin jo tunnustetusti alkoholisti ja olikin juopuneena. Äiti oli tullut myrskyisästi kysymään, että mitäs täällä parutaan. Sisko oli kertonut, että juuri kuollutta pappaa tässä murehditaan. Tähän äitini oli todennut, että kyllä tässä itse kukanenkin on joutunut omista vanhemmistaan luopumaan. Jos vanhemmat ovat 85-vuotiaita, niin onko se nyt joku ihme. Samassa keskustelussa hän oli murehtinut, että kyllä isän siskolla on ollut rankkaa, ihan on laihtunutkin. Isä oli kysynyt, että mites hän sitten. Vastaus: "No sillä ei ole paskankaan väliä!"

Minulla on vain sellainen ikävä olo, että isä heikkona ja tunnekyvyttömänä ihmisenä vähitellen sortui pulloon, joka häntä jaksoi paremmin kuunnella kuin tuo hirviö, jonka kanssa hän asui.

En enää edes muista, miten pitkään isä "asui omassa huoneessaan". He eivät jakaneet edes vuodetta ja rivien välistä sai ymmärtää, ettei heillä ollut enää mitään yhteistä missään muuallakaan. Tämä olikin asia, tabu, josta ei olisi saanut siskoille sanoa sanaakaan. Sain hirveät vihat niskoilleni, kun asia ei meille kuulu mitenkään. Minusta se nyt vain sattuu kertomaan suhteen laadusta aika paljon. Muuten se ei minua kiinnostanutkaan.

Välit isän kanssa lähenivät hurjasti tässä viime vuosina. Ehdin jopa hänelle sanomaan, miten minua harmittaa, ettei meillä aikoinaan ollut kovin läheiset välit.

"Jouduin" myös hänen asioiden hoitajaksi tässä viimeisinä aikoina, koska äitiä ei asiat kiinnostaneet pätkääkään, eivätkä ne hänelle kuuluneet. Isä oli saanut perintöjä isänsä sisaruksilta sekä omilta vanhemmiltaan, joten näiden asioiden puitteissa oli monenlaista. (Olin ja olen edelleenkin myös aidosti kiinnostunut sukumme historiasta.)

Viime vuosina isän kanssa oltiin melkeinpä enemmän puhelimitse yhteydessä kuin äidin kanssa. Sekään ei ollut äidin suuntaan ihan ongelmatonta. Suuria ongelmia syntyi, jos isä oli kuullut jonkun perhettämme koskevan asian ennen häntä. Kävimme isän kanssa pitkiä keskusteluja sekä puhelimitse että livenä. Useaan otteeseen oli häntä suosta nostamassa ja hoitoon yrittämässä.

Alkoholismi-asiahan oli minulle selvinnyt vain kolme vuotta ennen isän kuolemaa. Se ravisteli hurjasti omaa täydellistä maailmaani. Kulissit sortuivat ja siitä alkoi varsinainen itsetutkiskelu. Vasta sen jälkeen uskalsin tunnistaa ja tunnustaa suuria epäkohtia. Itsenäistyminenkään ei ollut näitä minulle vielä avannut. Vanhempien läsnäollessa kaikki oli yhtä teatteria; tekohauskaa ja pinnallista. Minä kuljin sitä samaa polkua, vaikka muualla elämässä osasin jo olla huomattavasti syvällisempi, ihan jo työnikin vuoksi... Näiden kokemusten pohjalta siskotkin ovat luoneet kuvansa minusta. Olen kova, materialisti, dominoiva jne jne. Ja tämä on vain minua. Sillä ei ole merkitystä, mistä se on tullut. Minä olen minä. Minuksi syntynyt.

Yleensä sitä sairauksien ja kuolemien kohdalla aina haluaa miettiä merkitystä. Minulle tuolla isän sairaudella oli suuri merkitys. Se avasi silmäni. Kuolemaa siihen ei olisi tarvittu. Olisi riittänyt pelkkä alkoholismi ja siitä selviäminen.

Minulle alkoholisti-isä oli todella rakas. Jollakin tavalla hengenheimolainen. Useimmiten tiesin, mitä hän ajatteli ja tunsi. Vielä hänen sairasvuoteellaankin näin hänen katseestaan monia asioita. Äidille ikävä juttu, mutta häntä katsoessaan näytti isä katsellaan halveksuntaa ja kylmyyttä. Enkä ihmettele, sillä äiti oli sanonut isälle:

"Tulisipa joku tauti ja kuolisit pois!"

Tähän asti kykenin kirjoittamaan kyynelittä...

Ei olisi reilu kolme vuotta sitten uskonut, että tässä ollaan. Miten julmasti tuo kuningas alkoholi vie ihmisen..

Ajoittain näen silmissäni sen miehen, joka eli viimeisiä tuntejaan. Näky oli sanoinkuvaamattoman hirveä. Miten niin herkkä ja hauska mies voi saada itsensä tuohon kuntoon tuossa ajassa...

Se kuva välähteli silmissäni etenkin syksyn pimeinä hetkinä hyvin usein. Tunsin ihan oksennuksen nousevan kurkkuuni ja puristavan tunteen koko ruumiissani.

Menin mainitsemaan tästä ikävästä tunteesta ja näystä äidille&siskoille. Ja tähän äitini ilmoitti:

"Voi voi, ei minulla vaan. Minulla on niiiin hyvät muistot."

Johtui varmaan siitä, että minä olin ainut joka oli käynyt kuolinpäivänä juuri pari tuntia ennen kuolemaa.

Omat vanhempansa isä oli menettänyt ennen omaa kuolemaansa viimeisen vuoden aikana. Etenkin äidin menetys viimeisimpänä oli hänelle erittäin kova paikka. Hänen elämäänsä tuli suuri tyhjyys, jota minä ja perheeni yritimme tulla täyttämään muuttamalle samalle paikkakunnalle. Ehdimme asua vajaa kaksi kuukautta ja sekin aika oli sairaalassaoloa lähes kokonaan. Olen siitäkin kiitollinen, että oli mahdollista käydä lähes päivittäin häntä katsomassa. Nyt olen kiitollinen siitä, että voin käydä hautausmaalla aina, kun siltä tuntuu. Olemme lähellä ja samalla myös nuo isälle tärkeät lapsuusmaisemat ovat meidän perheemme arkipäivää. Isän läsnäolo on käsinkosketeltavaa..

Hänen on varmasti hyvä olla nyt. Tädin unessa hän oli sanonut: "Kun tänne kerran pääsee, ei täältä enää pois halua." Elämä tarjosi hänellä rankkoja kokemuksia.

Lukeminen auttaa, vai auttaako?

Ahmaisin tuossa hyvin ripeään tahtiin kirjan Sata tapaa tappaa sielu - narsismin uhrit kertovat.

Kovin tuttua juttua, vaikkakin tarinat olivat pääasiassa narsistipuolisoista. Ne tarinat, jotka olivat vanhemmista olivat hyvin lamaannuttavia, niin tutulta ne tuntuivat.. Mutta, tämän täytynee olla luulotautia tai jotain vastaavaa, sillä toisen siskoni (ja mitä todennäköisimmin tässäKIN asiassa toinen sisko on samaa mieltä) mukaan äitimme ei voi olla sairas, sillä hän tulee hyvin toimeen ystävien kanssa ja työelämässä. Kyllä narsismiin tarvitaan ongelmia useilla elämänalueilla. Näin siskoni totesi.

Mitä tulee äidin ystäviin ja työelämään, niin voidaan olla hyvin montaa mieltä, mikä on hyvin toimeen tulemista.

Muistan lapsesta asti ihmetelleeni, miksi äiti on sellaisten ihmisten ystävä, jotka hän koko ajan haukkuu. Ja ne samat ystävät ovat hänen ystäviänsä edelleen. Ei niitä kovin monia edes ole ja se, mitä olen heitä vuosikymmenten varrella seurannut, ovat puheenaiheet hyvin pintapuolisia. Kuten muutenkin.

Työnsä hän taatusti hoitaa hyvin, sitä en epäilekään. Siihen ei suurta tunnetta tarvita, eikä niiden käsittelyä. Jonkun aikaa hän on ollut esimiestehtävissä ja olen kuullut hänen mutisevan, miten hoitelee alaistensa hommat, kun eivät muuten tule hoidettua.

Näytelmää ylläpitäen nuo elämänalueet sujuvat varsin hyvin varmasti. Sitä samaa näytelmää hän on pitänyt niin, ettei kenelläkään sukulaisista ja ystävistä ole ollut tietoa, mitä kodin seinien sisällä on tapahtunut. Näyttelijämestari on onnistunut pitämään myös edesmenneen miehensä ulkona siitä, miten hän on ainakin yhtä lapsistaan kohdellut.

Ja työasioista sen verran, että olisin voinut aiheuttaa hänelle hankaluuksia, jos olisin halunnut. Hän on työpaikassa, jossa pystyy selvittämään ihmisten rikosrekisterit ym.

Minun nuoruuteni oli sitä, että ei tarvinnut kuin käydä auto pihassa, niin seuraavana päivänä sain kuulla: "Ja niiden Virtasten poikien kanssa ei sitten olla tekemisissä!" No, kiltti tyttöhän unohti sitten Virtasen pojan kanssa seurustelun. Eikä tämä ollut ensimmäinen eikä viimeinen vastaava teko. Hän käytti asemaansa ja valtaansa täysin väärin hyväkseen.

Kirjasta ja mm. narsistien uhrien blogeista saa lukea niin tuttuja lausahduksia.

" Tämän löydät vielä edestäsi!"

" Parempi olisi mennä rekan alle."

"Kieriskelet kohta veressä."

"Olet niin vaikea tapaus, että sinua ei kukaan koskaan kumppanikseen huoli. Syön vanhan kenkäni, jos joskus naimisiin menet."

"Syö vain omenia, niillä ne siatkin ennen joulua lihotetaan."

"Minä olen ollut aina niin hoikka. Kyllä minä voin pitää lyhyttäkin hametta."

"Mitähän vouhotusta toikin taas on." (Olin viimein alkanut lauluharrastuksen karaoken innostamana. En suostunut lannistumaan ja päätin, että V***U minä sulle näytän. Ja tuli se päivä, että äitini joutui pyytämään minua keikalle!)

"Ette sitten olleet pappan synttäreillä..."

"Älä tuo kukkia haudallenikaan!"

Mutta siis huom. äidissäni ei ole narsistisia piirteitä. Ne ovat vain hankalan esikoisen aiheuttamia ominaisuuksia. Äidillähän on siskojen kertoman mukaan kova tarve miellyttää minua, ja minun sanani on hyvin voimakas. Perheessämme on paljon viime vuosina painotettu sitä, miten vahva ja dominoiva minä olen. Vahvuutta pidettiin positiivisena ominaisuutena silloin, kun olin meistä se, joka pystyi isän kanssa keskustelemaan ja häntä auttamaan. Negatiiviseksi tuo vahvuus onkin sitten tulkittu lähes kaikessa muussa.

Kiltti tyttö; vähän äitisuhteesta

Minä, kiltti tyttö, olen tottunut toimimaan aina niin, etten aiheuta pahaa mieltä, erityisesti omille vanhemmille. En kapinoinut, en haistatellut.. Kasvoin äidin kylkiäiseksi ja pidin sitä ihan normaalina. Tavoittelin täydellisyyttä jo nuoruusvuosina ja useissa asioissa lähelle pääsinkin. Hain hyväksyntää sillä, mitä tein. En sillä, mitä olin. Tein sen, mitä minulta odotettiinkin. Hoidin kouluasiat erinomaisesti ja lukion jälkeen pääsin heti yliopistoon. Pian valmistumisen jälkeen (4,5v) menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Voiko sitä täydellisemmin enää tyydyttää vanhempien odotuksia?

Koskaan ei minulta kysytty, miten voin. Meillä ei sellaisista asioista puhuttu. Kotona oli hyvin pinnallista; tekohauskaa riitti. Ja pinnan alla taisi kuohuta itsellä kelläkin, koska nyt tuntuu, että tavalla tai toisella sairaita koko porukka. Niin surullista kuin se onkin.

Ei vointiani kysytty edes silloin, kun laihduin nopeasti ja paljon. Parissa kuukaudessa lähti kymmenisen kiloa. Olihan lähtölukemat hurjat: 164cm/58kg! Sietikin laihduttaa...

Se kiltti tyttö ja pinnallinen otus minussa elää edelleenkin äidin läsnäollessa. Purnukat, ilmat, kampaukset ja naapurin asiat ovat sallittuja puheenaiheita. Kaikki menee hyvin, kun pysytään näissä.

Omista (tai perheen) asioista puhuessani äiti kääntää jutun heti itseensä. Tästä esimerkkinä muutama viikko sitten, kun yritin alkaa varovaisesti kertoa, että parin päivän päästä alkaakin hiihtoloma. Tarkoitus oli kertoa suunnitelmista. En päässyt siihen asti, sillä äiti totesi itsellään olevan seuraavan kerran loma vasta toukokuussa. Hmm... oli ollut edellisen viikon etelänmatkalla.

Kiltti tyttö ei suututa äitiään. Ne harvat kerrat, kun olen tässä yrittänyt kertoa jotakin omista suuttumuksistani, ovat kääntyneet hysterisoinniksi tai voivottamiseksi omasta ja siskojen asioista. Minulla ei ole oikeutta hakea myötätuntoa häneltä.

Ne kerrat, kun äitini minulle on jostain suuttunut, ovat aina menneet mökötykseksi. Tälläkin hetkellä mökötetään eli kahteen viikkoon ei ole kuulunut mitään. Mökötys alkoi siitä tapahtumasta, jossa siskot ryöpyttivät minun ja tädin päälle sontalastia oikein kasoittain. Äiti ei kylläkään ollut paikalla, mutta on ilmeisesti saanut OIKEAN version tapahtumista ja on nyt suuttunut minulle.. Itse en ole ottanut yhteyttä, koska ajattelin testata, miten pitkään tällä kertaa mökötetään. Valitettavasti tunnen äitini jo melkoisen hyvin tässä asiassa.

Jos ei kiltti tyttö muista olla kiltti tyttö, niin se pitää tuntea nahoissa.

Minusta on väärin, että minulla ei ole oikeutta olla äitini lapsi. Ei ole oikein koskaan ollut. Roolit ovat kääntyneet väärinpäin. Mistä tällainen voi oikeasti johtua? Olenko minä kasvanut niin dominoivaksi, ettei äitini uskalla minulle sanoa mitään? Olenko siihen itse syyllinen, jos näin on? Siltä se nyt kovasti tuntuu, koska siskotkin tulkitsevat asioita siitä lähtökohdasta, miten väärin minä olen toiminut/toimin edelleen.

Suurin ongelma siskojen mielestä on se, että en ole näitä asioita äidin kanssa käynyt läpi. He eivät todellakaan tunne äitiä, ainakaan suhteessa minuun... Yhteiskeskustelussa aikoinaan äidin ja isän kanssa oli puhetta siitä, että avioero on välähdellyt monet kerrat jutuissa minunkin ollessa lapsi/nuori. Hän tuumasi tähän: " On sulla sitten ollut vaikea lapsuus. Miten susta on noin fiksu voinut kasvaa?" Minä en oikeasti voi ottaa äidin kanssa vaikeita asioita esille. Minulla ei ole sellaista oikeutta. En todellakaan tiedä, mihin se johtaisi.

Ja niin surulliselta kuin se kuulostaakin, niin en halua lähentyä hänen kanssaan. Hän on minulle vastenmielinen ihminen, jonka kanssa tulen toimeen sen verran kuin on pakko. Todella hirveitä sanoja omasta äidistä, tiedän sen. Koen siitä kyllä ajoittain huonoa omaatuntoa. Miksen antaisi äidille mahdollisuutta? Ja hetken kun pohdin, niin palaan samaan asiaan. Ei hän ole koskaan osoittanut haluavansa sitä mahdollisuutta.

Tajunnanvirtaa ja sekavaa tekstiä, myönnän. Tässä pienessä kiireessä yritän taas jotain ajatuksia purkaa ja tulos on tällainen.

Kamppailun taustoja

Näin ensin alkuun tulee mieleeni laulun sanat: Mistä alkaisin...

MUTTA. Tämä tarina ei ole mikään rakkauskertomus, kaukana siitä. Tämä tarina on raakaa kertomusta siitä, miten huonosti asiat voivat olla perheessä, jossa päällisin puolin kaikki on todella hienosti. Ja miten solmuun asiat voivat mennä, kun vielä perheenjäsenet ylläpitävät tätä hyvän-perheen-illuusiota.

POKS. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Keitä nämä kanssani asuneet ihmiset ovat, pitäisikö minun tuntea heidät? Olenko minä, perheen esikoinen, oikeasti vastuussa tuosta kaikessa? Pitääkö minun kantaa taakkaa omasta lapsuudenperheestäni oman kuusihenkisen perheeni lisäksi? Kysymyksiä kysymysten perään, eikä vastauksia tunnu löytyvän. Olen niitä tässä muutaman vuoden ajan yrittänyt löytää, mutta olen kysymysteni kanssa jäänyt yksin. Kaksi nuorempaa siskoani ovat irrottaneet ankkurin ja se perheenjäsen, joka samassa laivassa kanssani seilasi tai ainakin vieressä omalla paatillaan, on nyt poissa. Hänen veneensä upposi ja liian aikaisin.

Nelisen vuotta sitten sain puhelinsoiton äidiltäni: " Minä en enää jaksa tuota isän alkoholiongelmaa." Se oli kuin hetkellisesti olisi veneestä tulppa irronnut ja sitä piti lähteä etsiskelemään. Tuosta alkoikin tämä kaikki sopankeitto, tuuliajo, miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua. En siinä kohtaa vielä ymmärtänyt, että tuo puhelinsoitto samalla tarkoitti, että vastuu on nyt minulla. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tuo ongelma edes tarkoitti. Olin ollut siitä onnellisen tietämätön kaikki ne vuodet, kun asiaa oli muiltaKIN salailtu. Isä hoiti työnsä ja kaiken muunkin tarpeellisen ihan kohtuullisesti, joten ei voinut aavistaa.. Hän olikin ns. herrasmiesjuoppo, joka joi salaa, ei ollut koskaan humalassa, joi pääasiassa vain konjakkia jne.

Matkan varrella selvisi kuitenkin, että minun harteille tuo asia jätettiin. Ratista kärähtäminen tapahtui, kun "Mitään ei olla tehty." Vasta tämän jälkeen tajusin, että olen ainut, joka asian kanssa jotain voi tehdä. Avukseni sain tädin eli isän siskon. Se helpottikin huomattavasti muita, koska löytyi henkilöt, joita syyttää, kun asiat menevät pieleen..

Yritin rimpuilla vastaan. Yritin nostaa esille asioita, jotka eivät millään tavalla auta isän paranemista. Yritin kertoa, miten isä on joutunut kärsimään samoista asioista kuin minä.

Olen joutunut äidin "kynsiin" lapsesta asti. En koskaan ollut riittävän kiltti, hyvä, hoikka jne. Murrosiän (joka minulla oli hyvin helppo) kuohuissa sain usein kuulla sanat: "Älä tuo kukkia haudallenikaan!" Lapsena olin saanut kuulla uhkauksia: "Kieriskelet kohta veressä!"

Teini-ikäisenä söin ilmeisesti liian paljon omenoita, jolloin äitini kasvatusmetodilla todettiin: "Syö vain omenoita, niillä ne siatkin ennen joulua lihotetaan." Hän usein totesi, miten hän voi pitää lyhyttä hametta, koska HÄNELLÄ on niin ohuet kintut jne.

Isä oli myös kotona vain väline, pelinappula. Henkilö, joka kantoi rahaa taloon ja samalla sai syytöksiä siitä, miten oli paljon matkoilla työn vuoksi, kävi vieraissa jne.

Yritin kertoa siskoille, että äitiKIN on sairas ja tarvitsee omalla tahollaan apua, jotta voi olla isän tukena. Henkisesti terve ihminen ei tee läheisilleen asioita, joita me olemme joutuneet kokemaan.

Eräänä päivänä yritin mennä keskustelemaan äidin ja isän kanssa yhdessä alkoholiongelmasta. Tein rohkean teon ja pieleen meni. Äiti sai ensin hysteerisen kohtauksen, vaikka en tehnyt muuta kuin sanoin, että haluaisin meidän juttelevan nyt yhdessä tästä ongelmasta. Hän alkoi vaahdota, että on vain yksi keino: Avioero! Sitä perheessämme oli puhuttu, uhkailtu ja suunniteltu niin kauan kuin minä muistan. Olen lähtenyt kotoa 19-vuotiaana, joten sen jälkeen en tiedä, mitä on tapahtunut.

Myöhemmin keskustelussa juttelimme siitä, että voisihan sellainen pieni "hajurako" tehdäkin hyvää. Olla hetki erillään. Ja siihen syytös: " Nyt tänne tuli tämä terapeutti eroa järkkäämään!"

Ja myöhemmin kantaaottavaa kommenttia siskoilta; ei ole kyllä meidän tehtävä toimia terapeuttina, vaan kyllä pitäisi mennä ihan oikealle, jos sellaiseen on tarvetta. Siitäkin olimme keskustelleet, johon isä olisi ollut valmis, mutta äiti ei. Tämän tilaisuuden jälkeen äiti piti mökötyskautta pari kuukautta.

Näiden asioiden läpikäynti siskojen kanssa on johtanut siihen, että minusta on tehty se hirvittävä olento, jonka toiminnasta on kerätty paskasankoon näytteitä matkan varrella. Minussa onkin paljon sellaisia ominaisuuksia, joita olen aina äidissä ihmetellyt ja harmitellut. Minun purkautumiseni johti siihen, että nyt TAPPELEMME siskojen kanssa. Näin he halusivat asioita alusta asti tulkita. Yritän saada heitä minun puolelleni, äitiä vastaan. Olen pyöritellyt silmiä ja yrittänyt vääntää rautalangasta, mitä oikein yritän ja haluan, mutta ei kaikua... Äiti syytteli isää siitä, että hän sai tyttäret puolelleen, riitelemään keskenään ja minut äitiä vastaan. Umpikuja.

Surullista tässä kaikessa on se, että kesken meidän "riitelymme" isä sairastui maksakirroosiin. Viime keväänä tätini kanssa huomasimme keltaisuutta. Otimme isän kanssa asian puheeksi ja saimme hänet lääkäriin. Olin mukana, mutta verikokeiden tulokset jäivät sitten hänen itse hoidettavaksi. Hänen kertomansa mukaan arvot olivat jonkin verran koholla, mutta ei hälyttävää. Lääkärissä kävimme äidiltä salaa, koska isä näin halusi. Lääkärireissun jälkeen alkoikin hyvä kausi, jälleen kerran. Kausi kuitenkin päättyi ja minä sain puhelinsoiton äidiltä: "Ei se teidän salaalääkärissäkäynti sitten kovin kauan auttanut." Samalla päättyi äidin seuraava mökötyskausi, yllättäen juuri äitienpäivän aattona..

Putki alkoi taas ja johtikin ikäviin tuloksiin... Isä meni lopulta niin huonoon kuntoon, että hänet viimein saatiin taipumaan hoitoon. Sitähän oli jo monet kerrat aiemmin yritetty. Hän joutuikin suoraan sisätaudeille, eikä päihdehoitoon. Lääkäri ja hoitajat kertoivat ennusteen olevan huono. Näytti siltä, että isä menee samantien. Tässä kohtaa marttyyriäitini totesi: "Miksi aina kaikki hyvät lähtee ensin, minä olisin ollut paljon joutilaampi."

Isä kuitenkin vielä toipui sen verran, että pääsi kotiin ja lähti hoitoonkin päihdeklinikalle. Klinikkavierailu jäi lyhyeksi, sillä hän meni huonoon kuntoon ja uusien sairaalaviikkojen jälkeen vähitellen irroitti elämänlangasta. Pari viikkoa oli todellista tuskaa meille kaikille. Näimme elämän hiipuvan.

Miten näin voi käydä? Tiesin kolme vuotta koko alkoholismista, ja muutamassa kuukaudessa ensimmäisistä sairastumismerkeistä hän on jo mennyt. Itselleni jäi tyhjyys, tunne, että olen yksin perheestä. Äidin tekemät vääryydet eivät kosketa ketään muuta ja siihen ei edes haluta uskoa. Minä olisin halunnut selvittää siskojen kanssa sitä kaikkea mätää, jota perheessämme on ollut. Siskot olivat sitä mieltä, että minun kokemat vääryydet eivät heitä auta. He eivät halua uskoa, että perhedynamiikkaan vaikuttaa monet asiat ja he ovat osana tuota perhettä.

Alkoholismin lisäksi isä kärsi paniikkihäiriöstä. Ja mielestäni äidin käytös viittaa narsistiseen persoonallisuushäiriöön.

Itse olen nuoruusvuosina ollut syömishäiriöinen, samoin toinen siskoni. Toinen sisko kärsii rytmihäiriöistä. Olen juuri saanut kuulla, että minä olen syyllinen siskojen vaivoihin. Tuntuu rankalta, sillä siskot ovat olleet 3- ja 9-vuotiaita minun muuttaessani pois kotoa. He ovat kertoneet, miten minun dominoiva persoonani varjostaa kotona. Äitikin hakee kovasti hyväksyntää kaikella tekemisellään. Minusta ollaan ilmeisesti tehty nyt se sairas, joka sairastuttaa koko perheen. Kaikki mitä olen kokenut äidin suunnalta on ilmeisesti pyyhitty pois tai olen sen omalla toiminnallani aiheuttanut?

Kaikkea sanomistani, tekemistäni, olemustani tulkitaan, miten halutaan. Tätini joutui viikko sitten saman ryöpyn kohteeksi. Siskot halusivat selvitellä välejämme tädin läsnäollessa, vaikka yritin sanoa, että mielestäni se ei ole kovin järkevää vetää ulkopuolisia riitelyyn mukaan. Täti sai samaa sontaa niskaansa, koska hän on "minun puolellani". Täti on oikeasti fiksu ihminen, joka tekee asioista ihan omat johtopäätöksensä. Tilanne meni väkisinkin sellaiseksi, että hän fiksuna ihmisenä halusi puuttua muutamiin asioihin ulkopuolisen silmin.

Minä olen joutunut katsomaan tämän kaiken vuoksi syvälle peiliin.

Kun katson syvemmälle ja syvemmälle, näen siellä sen henkilön, jonka siskotkin luulevat tuntevansa. Se on se pieni osa minua, osittain jo taakse jäänyttä persoonaa. Vaikka isäni menehtyi, niin luulen tämän kaiken auttaneen minua parantumaan, tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Pelkään vain sitä, että omat läheiseni eivät koskaan tule tuntemaan sitä persoonaa, joka siitä äidin läheisyydessä kovakuorisesta olennosta on kuoriutunut näiden suurten mullistusten myötä. Näyttää pahasti siltä, ettemme koskaan pääse toisillemme läheisiksi, vaan etäännymme entisestään.

Pidin tämän kaiken sonnan pitkään sisälläni; kaikki, mitä äitini on tehnyt tai sanonut. Pidin sitä normaalina, koska meillä oli HYVÄ PERHE. Kulissiperhe. Vaikka olen lukenut ihmistieteitä, ei sekään ole avannut silmiäni. Äiti on pyhä -legenda peitti sen alleen, kunnes alkoi rimpuilu..

Katsooko sieltä peilistä epäterveesti narsistinen persoona, sitä täytynee selvitellä. Näin nyt jälkeenpäin ainakin saan siskojen kannanottoja tulkita. Mutta sitä en suostu uskomaan, että minä olisin se perheen narsisti, joka on sairastuttanut kaikki muut. Vai synnyinkö narsisti-kyltti kaulassa ja ensimmäinen uhrini oli oma äitini?

Ja tämä oli nyt ensimmäinen alkusysäys, mistä oikein kiikastaa, miksi pelinappula on lähtenyt liikkeelle.