Isäni kuolemasta tulee ihan näinä päivinä puoli vuotta. Tunteet ovat myllertäneet, kuten ne myllersivät jo edeltäneet kolme vuotta. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että lievää epätodellisuutta on ilmassa edelleenkin, kun asioiden äärelle ehtii pysähtyä.
Isäni oli minulle ennen kriisivuosia hyvin etäinen. 19-vuotiaana kotoa lähtiessäni emme olleet kunnolla oikein edes keskusteluväleissä. Asiat olivat aina kulkeneet äidin kautta ja isä oli kotona vain otus, paskaläjä. Oli aina pois ja kävi vieraissa (?). Näiden syytösten pohjalta minäkin varmasti olin oman suhteeni isään luonut. Omalla tavallani kuitenkin kunnioitin häntä, mutta mikä se tapa oli siinä vaiheessa, sitä en oikein enää osaa sanoiksi pukea.. Kai se oli sitä opittua kunnioittamista hyväpalkkaisuudesta esimerkiksi. Hyvin ristiriitaista toisaalta. Hienoa, että tienaa hyvin, mutta kotoa poissa oleminen taas pahasta.
Isä kulki hyvin pitkälti äidin talutusnuorassa ja siksi varmaan suhteet tyttäreen (en voi puhua monikossa, koska siskojeni kokemukset ovat kuulemma hyvin erilaisia) jäivät etäisiksi. Äidin pillien mukaan mentiin ja äidin kautta menivät viestit suuntaan&toiseen.
Vähitellen minäkin itsenäistyin ja aloin kasvaa ulos äidin "ikeestä". Mitä enemmän irtauduin, sitä enemmän löysin itsestäni arvostusta isää kohtaan. Toisaalta myös säälintunteita, koska tiesin, millaista on elää äidin kanssa. Isäni oli aina yliherkkä ihminen ja joutui sitä pitkälti peittelemään tunnekylmän ihmisen vierellä. Hän ylläpiti myös omalta osaltaan kulissia mm. omien vanhempiensa vuoksi. Perhe näytti ulospäin lähes täydelliseltä. Taloudellisesti hyvin toimeentuleva (sitä se ei ollut minun lapsuusvuosinani vielä) ja kolme tervettä lasta sekä ulkopuolisten silmin hyvin toimiva parisuhde.
Kupla, jossa isäni eli ja joka sitten poksahti...
Tässä kohtaa on pakko muutamalla sanalla avata munan ja kanan problematiikkaa...
Kumpi oli ensin: isän alkoholismi vai äidin "ei-narsismi"? Ja onko sillä mitään merkitystä, onko näillä yhteyttä...
Oma näkemykseni kuitenkin on, että äidin heikkous on ollut ensin. Isäni ei ollut alkoholisti minun asuessani kotona, mutta minä olen saanut kyllä osakseni äidin kohtelua jo hyvin pienestä pitäen. Eräs kananlihat nostattava kokemus on suunnilleen ajoilta, kun olin ehkä 4-5v. Leikin normaalia jumppaleikkiä sohvan toisessa päässä ja äitini istui toisessa päässä. Nostelin koipia ja keinuttelin tai jotain vastaavaa.. Äitini tökkäsi minua kovakouraisesti alapäähän. Niiltä ajoilta, ehkä vähän myöhemmin, on isälläni kokemusta siitä, miltä tuntuu saada lasimaljakko päin pläsiä.
Äiti ei koskaan jaksanut kuunnella isän asioita, vaan käänsi jutut aina itseensä. Tätä samaa hän tekee nykyisin minun kanssani.. Isällä ei ollut kumppania, jonka kanssa olisi voinut jakaa ilot ja surut. Ilot ehkä vielä, varsinkin pinnalliset sellaiset, mutta surujen kanssa tuli olla yksin. Tästä esimerkki, kun äiti oli hyökännyt isovanhempien entiselle asunnolle, jossa sisko ja isä olivat juttelemassa. Isä silloin jo tunnustetusti alkoholisti ja olikin juopuneena. Äiti oli tullut myrskyisästi kysymään, että mitäs täällä parutaan. Sisko oli kertonut, että juuri kuollutta pappaa tässä murehditaan. Tähän äitini oli todennut, että kyllä tässä itse kukanenkin on joutunut omista vanhemmistaan luopumaan. Jos vanhemmat ovat 85-vuotiaita, niin onko se nyt joku ihme. Samassa keskustelussa hän oli murehtinut, että kyllä isän siskolla on ollut rankkaa, ihan on laihtunutkin. Isä oli kysynyt, että mites hän sitten. Vastaus: "No sillä ei ole paskankaan väliä!"
Minulla on vain sellainen ikävä olo, että isä heikkona ja tunnekyvyttömänä ihmisenä vähitellen sortui pulloon, joka häntä jaksoi paremmin kuunnella kuin tuo hirviö, jonka kanssa hän asui.
En enää edes muista, miten pitkään isä "asui omassa huoneessaan". He eivät jakaneet edes vuodetta ja rivien välistä sai ymmärtää, ettei heillä ollut enää mitään yhteistä missään muuallakaan. Tämä olikin asia, tabu, josta ei olisi saanut siskoille sanoa sanaakaan. Sain hirveät vihat niskoilleni, kun asia ei meille kuulu mitenkään. Minusta se nyt vain sattuu kertomaan suhteen laadusta aika paljon. Muuten se ei minua kiinnostanutkaan.
Välit isän kanssa lähenivät hurjasti tässä viime vuosina. Ehdin jopa hänelle sanomaan, miten minua harmittaa, ettei meillä aikoinaan ollut kovin läheiset välit.
"Jouduin" myös hänen asioiden hoitajaksi tässä viimeisinä aikoina, koska äitiä ei asiat kiinnostaneet pätkääkään, eivätkä ne hänelle kuuluneet. Isä oli saanut perintöjä isänsä sisaruksilta sekä omilta vanhemmiltaan, joten näiden asioiden puitteissa oli monenlaista. (Olin ja olen edelleenkin myös aidosti kiinnostunut sukumme historiasta.)
Viime vuosina isän kanssa oltiin melkeinpä enemmän puhelimitse yhteydessä kuin äidin kanssa. Sekään ei ollut äidin suuntaan ihan ongelmatonta. Suuria ongelmia syntyi, jos isä oli kuullut jonkun perhettämme koskevan asian ennen häntä. Kävimme isän kanssa pitkiä keskusteluja sekä puhelimitse että livenä. Useaan otteeseen oli häntä suosta nostamassa ja hoitoon yrittämässä.
Alkoholismi-asiahan oli minulle selvinnyt vain kolme vuotta ennen isän kuolemaa. Se ravisteli hurjasti omaa täydellistä maailmaani. Kulissit sortuivat ja siitä alkoi varsinainen itsetutkiskelu. Vasta sen jälkeen uskalsin tunnistaa ja tunnustaa suuria epäkohtia. Itsenäistyminenkään ei ollut näitä minulle vielä avannut. Vanhempien läsnäollessa kaikki oli yhtä teatteria; tekohauskaa ja pinnallista. Minä kuljin sitä samaa polkua, vaikka muualla elämässä osasin jo olla huomattavasti syvällisempi, ihan jo työnikin vuoksi... Näiden kokemusten pohjalta siskotkin ovat luoneet kuvansa minusta. Olen kova, materialisti, dominoiva jne jne. Ja tämä on vain minua. Sillä ei ole merkitystä, mistä se on tullut. Minä olen minä. Minuksi syntynyt.
Yleensä sitä sairauksien ja kuolemien kohdalla aina haluaa miettiä merkitystä. Minulle tuolla isän sairaudella oli suuri merkitys. Se avasi silmäni. Kuolemaa siihen ei olisi tarvittu. Olisi riittänyt pelkkä alkoholismi ja siitä selviäminen.
Minulle alkoholisti-isä oli todella rakas. Jollakin tavalla hengenheimolainen. Useimmiten tiesin, mitä hän ajatteli ja tunsi. Vielä hänen sairasvuoteellaankin näin hänen katseestaan monia asioita. Äidille ikävä juttu, mutta häntä katsoessaan näytti isä katsellaan halveksuntaa ja kylmyyttä. Enkä ihmettele, sillä äiti oli sanonut isälle:
"Tulisipa joku tauti ja kuolisit pois!"
Tähän asti kykenin kirjoittamaan kyynelittä...
Ei olisi reilu kolme vuotta sitten uskonut, että tässä ollaan. Miten julmasti tuo kuningas alkoholi vie ihmisen..
Ajoittain näen silmissäni sen miehen, joka eli viimeisiä tuntejaan. Näky oli sanoinkuvaamattoman hirveä. Miten niin herkkä ja hauska mies voi saada itsensä tuohon kuntoon tuossa ajassa...
Se kuva välähteli silmissäni etenkin syksyn pimeinä hetkinä hyvin usein. Tunsin ihan oksennuksen nousevan kurkkuuni ja puristavan tunteen koko ruumiissani.
Menin mainitsemaan tästä ikävästä tunteesta ja näystä äidille&siskoille. Ja tähän äitini ilmoitti:
"Voi voi, ei minulla vaan. Minulla on niiiin hyvät muistot."
Johtui varmaan siitä, että minä olin ainut joka oli käynyt kuolinpäivänä juuri pari tuntia ennen kuolemaa.
Omat vanhempansa isä oli menettänyt ennen omaa kuolemaansa viimeisen vuoden aikana. Etenkin äidin menetys viimeisimpänä oli hänelle erittäin kova paikka. Hänen elämäänsä tuli suuri tyhjyys, jota minä ja perheeni yritimme tulla täyttämään muuttamalle samalle paikkakunnalle. Ehdimme asua vajaa kaksi kuukautta ja sekin aika oli sairaalassaoloa lähes kokonaan. Olen siitäkin kiitollinen, että oli mahdollista käydä lähes päivittäin häntä katsomassa. Nyt olen kiitollinen siitä, että voin käydä hautausmaalla aina, kun siltä tuntuu. Olemme lähellä ja samalla myös nuo isälle tärkeät lapsuusmaisemat ovat meidän perheemme arkipäivää. Isän läsnäolo on käsinkosketeltavaa..
Hänen on varmasti hyvä olla nyt. Tädin unessa hän oli sanonut: "Kun tänne kerran pääsee, ei täältä enää pois halua." Elämä tarjosi hänellä rankkoja kokemuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti