Minä, kiltti tyttö, olen tottunut toimimaan aina niin, etten aiheuta pahaa mieltä, erityisesti omille vanhemmille. En kapinoinut, en haistatellut.. Kasvoin äidin kylkiäiseksi ja pidin sitä ihan normaalina. Tavoittelin täydellisyyttä jo nuoruusvuosina ja useissa asioissa lähelle pääsinkin. Hain hyväksyntää sillä, mitä tein. En sillä, mitä olin. Tein sen, mitä minulta odotettiinkin. Hoidin kouluasiat erinomaisesti ja lukion jälkeen pääsin heti yliopistoon. Pian valmistumisen jälkeen (4,5v) menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Voiko sitä täydellisemmin enää tyydyttää vanhempien odotuksia?
Koskaan ei minulta kysytty, miten voin. Meillä ei sellaisista asioista puhuttu. Kotona oli hyvin pinnallista; tekohauskaa riitti. Ja pinnan alla taisi kuohuta itsellä kelläkin, koska nyt tuntuu, että tavalla tai toisella sairaita koko porukka. Niin surullista kuin se onkin.
Ei vointiani kysytty edes silloin, kun laihduin nopeasti ja paljon. Parissa kuukaudessa lähti kymmenisen kiloa. Olihan lähtölukemat hurjat: 164cm/58kg! Sietikin laihduttaa...
Se kiltti tyttö ja pinnallinen otus minussa elää edelleenkin äidin läsnäollessa. Purnukat, ilmat, kampaukset ja naapurin asiat ovat sallittuja puheenaiheita. Kaikki menee hyvin, kun pysytään näissä.
Omista (tai perheen) asioista puhuessani äiti kääntää jutun heti itseensä. Tästä esimerkkinä muutama viikko sitten, kun yritin alkaa varovaisesti kertoa, että parin päivän päästä alkaakin hiihtoloma. Tarkoitus oli kertoa suunnitelmista. En päässyt siihen asti, sillä äiti totesi itsellään olevan seuraavan kerran loma vasta toukokuussa. Hmm... oli ollut edellisen viikon etelänmatkalla.
Kiltti tyttö ei suututa äitiään. Ne harvat kerrat, kun olen tässä yrittänyt kertoa jotakin omista suuttumuksistani, ovat kääntyneet hysterisoinniksi tai voivottamiseksi omasta ja siskojen asioista. Minulla ei ole oikeutta hakea myötätuntoa häneltä.
Ne kerrat, kun äitini minulle on jostain suuttunut, ovat aina menneet mökötykseksi. Tälläkin hetkellä mökötetään eli kahteen viikkoon ei ole kuulunut mitään. Mökötys alkoi siitä tapahtumasta, jossa siskot ryöpyttivät minun ja tädin päälle sontalastia oikein kasoittain. Äiti ei kylläkään ollut paikalla, mutta on ilmeisesti saanut OIKEAN version tapahtumista ja on nyt suuttunut minulle.. Itse en ole ottanut yhteyttä, koska ajattelin testata, miten pitkään tällä kertaa mökötetään. Valitettavasti tunnen äitini jo melkoisen hyvin tässä asiassa.
Jos ei kiltti tyttö muista olla kiltti tyttö, niin se pitää tuntea nahoissa.
Minusta on väärin, että minulla ei ole oikeutta olla äitini lapsi. Ei ole oikein koskaan ollut. Roolit ovat kääntyneet väärinpäin. Mistä tällainen voi oikeasti johtua? Olenko minä kasvanut niin dominoivaksi, ettei äitini uskalla minulle sanoa mitään? Olenko siihen itse syyllinen, jos näin on? Siltä se nyt kovasti tuntuu, koska siskotkin tulkitsevat asioita siitä lähtökohdasta, miten väärin minä olen toiminut/toimin edelleen.
Suurin ongelma siskojen mielestä on se, että en ole näitä asioita äidin kanssa käynyt läpi. He eivät todellakaan tunne äitiä, ainakaan suhteessa minuun... Yhteiskeskustelussa aikoinaan äidin ja isän kanssa oli puhetta siitä, että avioero on välähdellyt monet kerrat jutuissa minunkin ollessa lapsi/nuori. Hän tuumasi tähän: " On sulla sitten ollut vaikea lapsuus. Miten susta on noin fiksu voinut kasvaa?" Minä en oikeasti voi ottaa äidin kanssa vaikeita asioita esille. Minulla ei ole sellaista oikeutta. En todellakaan tiedä, mihin se johtaisi.
Ja niin surulliselta kuin se kuulostaakin, niin en halua lähentyä hänen kanssaan. Hän on minulle vastenmielinen ihminen, jonka kanssa tulen toimeen sen verran kuin on pakko. Todella hirveitä sanoja omasta äidistä, tiedän sen. Koen siitä kyllä ajoittain huonoa omaatuntoa. Miksen antaisi äidille mahdollisuutta? Ja hetken kun pohdin, niin palaan samaan asiaan. Ei hän ole koskaan osoittanut haluavansa sitä mahdollisuutta.
Tajunnanvirtaa ja sekavaa tekstiä, myönnän. Tässä pienessä kiireessä yritän taas jotain ajatuksia purkaa ja tulos on tällainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti