Olen laiminlyönyt pahemman kerran sinut blogini. Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja puran jo vähän kaukaisenkin tapahtuman. Sen vaikutus tosin tuntuu edelleen. Kaavat eivät ole siis muuttuneet.
Äitini pyysi meidän perhettä äitienpäivänä tulemaan vasta vähän myöhemmin, vain kahville. Hän ei jaksa laittaa mitään hienoja ruokia kuulemma. Asumme samalla kylällä, mutta meitä ei ole pakollisen joulun lisäksi nykyisin kutsuttu enää ollenkaan syömään, kuten ennen oli tapana. Olen tästä ollut erittäin pahoillani, koska tiedän siskojen käyvän erittäin usein syömässä. Eipä itselläni väliä, mutta luulisi isoäidin kutsuvat joskus ainoita lapsenlapsiaan ruokapöytäänkin.
Meidän perhe kävi sitten "ulkona" syömässä ja mietiskeltiin, että koskiko nyt vain meitä tämä erikoiskutsu ja muut ovat siellä syömässä. Ajattelin kyllä, että ei kait nyt sentään. Eihän kukaan niin voi tehdä! Ei, paitsi narskuttelija.
Toinen sisko oli jo lähtenyt kokonaan pois. Otinkin esille, että miten nämä tilaisuudet ovat nykyisin aina näin, että ollaan eri aikaan. Tähän tietysti löytyi kootut selitykset, ontuvat sellaiset. Toinenkin oli jo avokkinsa kanssa lähdössä, eikä kahvitus koskenut heitä ollenkaan. Siinä kohtaa tuli päin pläsiä, että veikkaukset osuivat ilmeisesti oikeaan. Siskon avokki sitten mokasi ja kiitteli siinä lähteissänsä sapuskoista taas kerran :-)
Eli summa summarum; olimme saaneet äitienpäiväksi erilaiset kutsut. Myöhemmin selvisi syykin, miksei meitä voi kutsua syömään. Olemme tottuneet niin hienoihin ruokiin, ettei meitä kehtaa kutsua esimerkiksi makaronilaatikkoa syömään. Voi äiti, kävisit joskus katsomassa, mitä meillä milloinkin 6-henkinen perhe syö!
Mieli teki lähteä samantien kotiin, kun tämä kuvio selvisi. Sinnitellen kuitenkin jäimme, ja...
Otin sitten puheeksi, että meidän täytyisi kokoontua asioiden äärelle, kun on paljon sovittavia asioita isän kuoleman jälkeen. AUTS. Taikasanat. Pitäisi kokoontua KESKUSTELEMAAN. Tästä äitini veti hysteriakohtauksen päälle. Aivan tyhjästä. Hermostuin siitä, että hän heitti näin pienestä hysterian päälle ja yritin takertua hänen heittoihin, vittuiluihin ym. Ensimmäistä kertaa. Pysäytin, mitä tarkoitat tällä.. Vikatikki. Hänen hysteriansa kasvoi ja miehenikin jo hermostui tälle älyvapaalle tilanteelle. Korotti ensimmäistä kertaa anopin kuulleen ääntänsä. Äiti soitti hysteerisenä hetki sitten lähteneelle siskolle: "Tule äkkiä takaisin, noi kiusaa...!" Hän kuulosti siltä kuin oltaisiin istuttu päällä ja annettu turpaan. Tällainen show siitä, että totesin tarpeen kokoontumiselle. VOI ELÄMÄ!
Tämäpä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sisko soitetaan systeerisenä kotiin. Siinä puhelua kuunnellessa ajattelin, että tämä ei ole todellista, nyt olen siinä paikassa, missä isäni niin monet kerrat joutui haukkomaan henkeään ja sinnittelemään. Sisko soitettiin useasti kotiin, kun "oli joku tilanne päällä". Arvelen niiden olleen yhtä vakavia kuin tämä. Sillä saatiin kuitenkin uhriasemaa vahvistettua ja tähän siskot uskovat. Suuri sääli.
Tälläkin kertaa sisko tuli, raivon vallassa: " NYT ULOS TÄÄLTÄ TALOSTA!" Meillä paikalla vielä 4- ja 2-vuotiaat lapset, joista toinen hänen kummilapsensa. Suuri suru ja loukkaus.
Minä jatkoin keskustelun kuitenkin päästyä käyntiin sitä samaa linjaa, että en vain niele heittoja. Pysäytin, kyselin; mitä tarkoitat, kenelle kohdistat? Syvälle upottiin. En minä saa niin tehdä. Minä kuuntelen, olen kiltti tyttö. Otan vastaan kaiken, mitä tulee.
Lopputulos? Äiti uhkaili itsemurhalla. Useaan otteeseen, eri tavoin. Mieleni teki sanoa: "Lupaat vaan." Näin se meni nuoruudessanikin. Pienemmässäkin ristiriitatilanteessa, kun hän ei pystynyt keskustelemaan, käsittelemään asioita, olemaan vanhempi, alkoi koiranputkiheitot ja parempi-olisi-mennä-rekan-alle-uhkailut.
Tämän nähtyään ja kuultuaan on mieheni ihmetellyt sinnikkyyttäni. Miten olen näin tolpillani? En ole tähän päivään mennessä ulkopuolisia apuja tarvinnut. Kieltämättä hiukan itseäkin pelottaa, miten pitkään tätä taakkaa jaksaa kantaa.
Surullista tässä on se, että olen menettänyt siskotkin äitini vuoksi. Siskot eivät pysty uskomaan ja näkemään äidin sairautta. He ovat sitä mieltä, että äiti pärjää niin hyvin töissä, ystävien kanssa jne. Ei hänellä voi olla narsismia. Minä olen se paha ihminen, joka yrittää kääntää heitä äitiä vastaan. Olen yrittänyt vain avata heidän silmiään ja saada heitä uskomaan, näkemään totuuden. Heillä on vain oma totuus ja minun ikävät kokemukseni eivät heihin vaikuta. "Elämä ei ole ruusuilla tanssimista", kuten toinen siskoista totesi.
Kuten tapoihin kuuluu, äitienpäivän jälkeen ei ole ollut kanssakäymistä kuin pakolliset näkemiset sukulaistilaisuuksissa pariin otteeseen. Minua hän loukkasi ahneusvihjailuillaan niin paljon, että tein päätöksen. Minä en mene käymään. En enää taivu siihen samaan kuvioon; ollaan kuin mitään ei olisi ollutkaan. Äitienpäivänä sanoin hänelle, että minusta tuntuu pahalta, jos äitini pitää minua ahneena täysin ilman perusteita. Jos otan puheeksi, että asioista pitäisi puhua, niin hänen ajatuksissaan se tarkoittaa, että olen nyt sitten haluamassa sitä ja tätä. Olen perintöjen kimpussa. Olen ilmaissut haluni tehdä jako. Syy tähän ei ole ahneus, vaan yhteistyökyvyttömyys. On vaikea omistaa yhdessä asioita, joissa pitäisi tehdä päätöksiä ja töitä.
Mutta miten narsisti pärjäisi, jollei sillä olisi joku, johon purkaa kaikki paha olonsa, etsiä syitä...
Valitettavasti teen nyt tämän hankalammaksi, koska en aio olla tekemisissä. Minun pisteeni tuli vastaan.
Luin kaikki blogisi tekstit ja tuntui kuin olisin lukenut jotakuinkin omaa elämääni. Erotuksella, että alkoholisti isäni ei ole (vielä) kuollut ja äitini ei koskaan uhkaile isemurhalla, mutta kaikella muulla kyllä.., Ja kyllä, minä edelleenkin olen se kilti tyttö, niin kauan kaikki sujuu kun on äidin kanssa samaa mieltä. Tai ei riidellä..,,Isän tilanne on nyt juuri todella vaikea, minäkin elin aina kulissi perheessä ja isän salajuominen tuli yllätyksenä noin kuusi vuotta sitten. Isän terveys on viime vuosina mennyt rytinällä alas, joten pelkään, että juomiseen myös hän tulee kuolemaan ellei suostu hoitoon.
VastaaPoista